Yrjönpäivänä 23.4.1921 julkaistu Ilmari ‘Iso-Hukka’ Vainion kirjoitus
Syyslukukaudella 1916 tulin piirustusopettajaksi erääseen kouluun Helsingissä. Se oli hieman ahdas tuo koulu väliaikaisessa huoneistossaan laitakaupungilla, mutta muuten se oli samanlainen kuin muutkin koulut. Ja koulupojat siellä olivat aivan yhtä seikkailun- ja elämänhaluisia kuin konsanaan koulupojat tässä tuhatjärvien maassa.
Nuorena tulokkaana kohtasin oppilaiden epäluuloiset katseet, joiden takana piili salajuonia hautova kysymys: “Saako tuolle telmiä, vai ei?”
Se on jokaisen opettajan vaikein tentti, koetuskivi, josta riippuu hänen arvovaltansa. Jollei hän siitä kunnialla suoriudu, niin syyttäköön itseään.
Onko sillä kysymyksellä, millä tavoin suhtauduin tehtävääni opettajana, mitään merkitystä sen partiojoukon, jota olen johtanut, historiassa?
Onpa niinkin, sillä siitä riippui se, että ollenkaan ryhdyin “Metsänkävijöitä” perustamaan. Ja kun niistä seikoista kenties kuvastuu poikajoukkoni, “Metsänkävijöiden”, sisin olemus, perusluonne, joka tradition voimalla on painanut leimansa myös uusiin tulokkaisiin, niin tahdonpa niistä tässä muutamalla sanalla kertoa.
Ensimmäinen toimenpiteeni piirustusopettajana oli, että julistin pannaan piirustusmalleina käytetyt kuivatut kasvit ja kipsiset lehtien kuvat, sillä niitä ei piirtänyt kukaan muuten kuin pakosta. Oppilas sai piirtää mitä halusi, kun vain ylipäänsä teki työtä ja teki sitä mielenkiinnolla. – Näin myös ennenpitkää, että oli mahdotonta piirrustustunneilla vaalia ehdotonta hiljaisuutta jo silläkin perusteella, että veden vaihtaminen, mallien asettelu ym. aiheutti liikettä, lisäksi oli tarpeellista, että oppilaat saivat arvostella toistensa töitä, kysyä toisiltaan neuvoa j.n.e. Koska tämä vaikeutti kurinpitoa, ja kun oppilaiden vapaudella ei ollut selvää rajaa, sovimme yksissä neuvoin, nuorten tovereitteni kanssa, että puhuminen tunnilla oppilaiden kesken olisi luvallista, jos se tapahtuisi kuiskaamalla, sekä sillä nimenomaisella velvoituksella, ettei tätä vapautta käytettäisi väärin.
– Panimme myös toimeen kertomustunteja, jolloin kuvailtiin eri taidevirtauksia, taiteen tarkoitusta ja suurten mestarien elämänkertoja. Nuorekkaassa innossani sotkin joukkoon vähän sielutiedettä ja filosofiaakin, jota silloin tentin ylipistossa. Opetuksen piti olla siksi mielenkiintoista, että opplaat vapaaehtoisesti kuuntelisivat sitä, ja että syntyi “tunnelmaa”. On epätietoista mitä koulutoimen ylihallitus olisi näistä toimistani ajatellut, – mutta oppilaat minä sain puolelleni tarvitsematta kertaakaan antaa “muikkaria” tai jälki-istuntoa. Ja sehän oli pääasia.
– – –
Maaliskuussa 1917 kääntyi puoleeni muutamia II ja III luokan poikia, pyytäen, että ryhtyisin perustamaan omaa partiojärjestöä.
Sekös vielä puuttuisi? Olihan niitä yhdistyksiä ja seuroja ilmankin tarpeeksi. Enkä minä sitäpaitsi osaisi partiojoukkoa johtaakaan.
Tahdoin kuitenkin ajatella asiaa. Olihan se sellainen, että sitä kannatti pohtia. Partioliikkeellä oli lyhyestä iästään huolimatta jo huomattava historia takanaan, joka todisti, että se oli jotain. Toiseksi tuo nuorisoliike näytti ajan ja olojen vaatimalta niin meillä kuin muuallakin maailmassa.
Ratkaisevasti vaikutti suhtautumiseni kouluun ja ystäviini siellä, oppilaihin.
Kaipasin koulussa jotain, joka täydentäisi sitä tai lieventäisi koulun yksipuolisuutta. En suinkaan tahdo kieltää koulultamme valopuolia, vaikka näen siinä varjopuoliakin. Ja noista varjopuolista on koululaitoksemme yhtä tietoinen kuin konsanaan näiden rivien kirjoittaja.
Uudet kasvatus- ja opetuslaitosta koskevat aatteet voittavat nykyään alaa valtavalla voimalla, ja niiden ajajina ja kehittäjinä on eri maiden etevimpiä pedagogeja sekä käytännön että tieteen alalla. Nämä aatteet kohdistuvat pääasiassa sitä opetuslaitoksemme vanhentunutta periaatetta vastaan, joka perustuu liian yksipuolisesti lapsen kykyyn ymmärryksen avulla käsittää asioita. On annettava oppilaan tyydyttää omaa toiminnan tarvettaan, on annettava hänen tuntea luomisiloa. Kaavamaiset, ylen kirjavat lukuohjelmat ja kuivien, kuolleiden tietojen pänttääminen tuomitaan hyvillä ja vakuuttavilla perusteilla. On saatava aikaan vapaita kouluja, joissa nuorisoa kehitetään yksilöllisten taipumustensa mukaan, kasvatetaan henkisesti vapaiksi tosi-ihmisiksi. Opettajien tulee olla läheisessä suhteessa oppilaihin. Rakkauden kasvattajan tehtävään ja kyvyn ymmärtää nuoria sieluja tulee saattaa opettaja vaikuttamaan oppilaihinsa eloa herättävänä voimana.
Kaikkea tätä koulussa kaipasin, ensin oppilaana, sittemmin opettajana. Ja kuitenkin olivat nuo koulut hyviä, muistelen niitä aina kiitollisuudella ja rakkaudella!
– Mutta aina palaa myös mieleeni kuva oppilaasta, joka sen tähden ettei kyennyt ratkaisemaan jotakin algebran probleemeja, oli pakotettu jäämään luokalle vielä vuoden ajaksi, saamatta edelleen kehittää itseään niissä aineissa, joita harrasti, vaikka olisi ollut niissä miten etevä tahansa.
– Ja nuo kauheat kokeet! Paitsi sitä, että ne eivät monestikaan ilmaisseet oppilaiden todellista tietomäärää – sillä tuskallinen jännitys lamauttaa muistin ja hyvin monet “lunttasivat” – ne tämän lisäksi turmelivat nuorta hermostoa ja saivat aikaan suunnattomasti syytöntä kärsimystä, unettomia öitä, viattomasti vuodatettuja kyyneleitä.
Minkäpä sille mahtoi? Eihän tuota kaikkea voinut noin vain muuttaa!
Mutta toiselta puolen tahdoin päästä lähemmäs oppilaitani, maksoi mitä maksoi! Mieleni paloi retkeilylle, kauas metsävaaroilleni – oliko mahdollista ajatella, että tempaan nuo pojat mukaani? Jospa perustaisin partiojoukon – Metsänkävijät – sillähän se olisi tehty! Samoaisimme korpia, soutaisimme järviä, siellä metsävaaroilla kehittyisimme reippaiksi, terveiksi,kelpo kansalaisiksi! Siellä syttyisi meihin vapaudenrakkaus! Siellä me oppisimme ymmärtämään luontoa ja kaikkea mikä maailmassa on kaunista, hyvää ja suurta! Siellä säilyisi meissä sielun joustavuus, välittömyys, lapsen mieli, säilyisi kyky ihastua ja innostua!
Eikö partiojoukko, jos sitä elähdyttäisi tällainen henki, ollut omansa jossain määrin täydentämään koulua? Eikö se kenties antanut jotakin, jota
koulu ei parhaalla tahdollakaan kyennyt antamaan, mutta joka silti oli hyvin, hyvin tärkeätä, aivan kuin elinehto?
Edellytykseni partiolaistyöhön olivat vähäiset. Mutta erään asian sentään oivalsin – oli ennen kaikkea astuttava alas opettajan korokkeelta. Oli hävitettävä kuilu, joka nykyisissä kouluissamme usein erottaa toisistaan opettajat ja oppilaat, tehden heidät toisilleen saavuttamattomiksi.
Onhan paikallaa, että koulupoika tuossa iässä, jolloin hänelle avautuu kokonainen uusi maailma, kaipaa vanhempaa toveria ja ystävää. Mikä siis saattaisi olla oikeampaa ja luonnollisempaa kuin että hän saisi tuon ystävän opettajastaan?
On erehdys luulla, ettei suuri osa pojista alkaisi jo 13:nnella ikävuodellaan, jopa jotkut vieläkin aikaisemmin pohtia elämän vaikeimpia arvoituksia, suuria kysymyksiä, joiden ratkaisemisessa hän kaipaa apua ja tukea, ymmärtämystä. Mutta 15-17 ikävuodet ovat tässä suhteessa kaikkein tärkeimmät, ja ne elämykset, joita pojan herkkä ja ristiriidoissa kamppaileva sielu näinä kohtalokkaina vuosina kokee, tulevat useimmiten määrääviksi koko hänen vastaiselle elämälleen. – Se, joka tahtoo väittää, että nuorukaisella on rakkaat vanhempansa, joihin hän voi näissä asioissa turvata, ei tunne pojan mieltä. Poika ei tavallisesti – niin toivottavaa kuin se olisikin – puhu näistä asioista vanhemmilleen. Syy siihen on osaksi vanhemmissa itsessään, jotka aina pyrkivät lapsessaan näkemään vain “pikkupojan” – osaksi myös siinä, että niin harvat vanhemmat ollenkaan ymmärtävät lapsensa sisintä sielunelämää tai kiinnittävät siihen huomiota.
Eräs kouluiän ilmiö, joka ennenkaikkea johtuu pojan luonnollisesta ystävyyden ja seuran tarpeesta, mihin samalla liittyy tiedonhalu, toiminnan- ja romantiikan kaipuu – mitkä taas kuuluvat jokaiselle terveesti kehittyneelle nuorukaiselle – on se, että he muodostavat seurojaan ja liittojaan mitä erilaisempia tarkoituksia varten. Salaperäinen nimi kuuluu tavallisesti asiaan. Paha kyllä, eivät kaikki tällaiset seurat perustu hyviin tarkotuksiin, mutta enimmäkseen ne kuitenkin ovat viatonta laatua. Ja ne todistavat, miten nuoret omin voimin koettavat etsiä sitä, mitä eivät voi vanhemmiltaan ja opettajiltaan saada, niiltä, jotka niin usein ovat unohtaneet oman nuoruutensa.
Mutta suuret taistelunsa poika saa kuitenkin taistella yksin. Hänen sisimmät ajatuksensa, hänen kauneimmat, herkimmät tunteensa, hänen “aatteensa”, jos niin saamme sanoa, jäävät enimmäkseen huomaamattomiksi, tai jos ne joskus sattumalta pilkistävät, pitävät kyllä toiset henkisesti vähemmän kehittyneet toverinsa huolen siitä, että tuo “haaveilija”, “uneksija” tai “filosofi” saa sen ivan ja halveksunnan mikä sellaisella koulupoikain “yleisen mielipiteen” mukaan kuuluu. – Ja vaikka koulussa olisikin valtava enemmistö n.s. “hyviä poikia”, on huonommilla aineksilla kuitenkin paljon suurempi vaikutusvalta koulun henkeen ja “yleiseen mielipiteeseen” siksi, että he pintapuolisuudessaan ja raakuudessaan ovat niin äänekkäitä ja häikäilemättömiä. – Tässä meluavassa joukossa ei totuutta etsivä, kaikkea hyvää, kaunista ja jaloa kaipaava poika voi löytää tyydytystä. –
Käsittele vakavasti, kohtele rakkaudella ja ymmärtämyksellä nuorta epäilevää sielua, kun puhdas lapsuuden usko, usko lempeään Jumalaan ja hyviin suojelusenkeleihin alkaa hänessä horjua! Sillä hän itse tuntee sen vakavasti, syvästi! Hän pohtii elämän arvoitusta koko nuoruutensa palavalla innolla, tiedonhalulla, johon liittyy intomielisyyttä ja uhmaa. Ja voi sinua, jos annat etsivälle veljellesi kiven, kun hän anoo sinulta leipää! – Mutta emmekö usein juuri vieritä vain lisää kiviä hänen muutenkin raskaalle kuormalleen?…
Jos tähän tulevat vielä ehkä epäedulliset kotiolot, köyhyys, heikko terveys, pettymyksiä, jokin mahdoton kouluaine, jonka ääressä saa valvoa illat myöhään, jopa yöhön, – ymmärtämätön opettaja – niin kenties saat heikon aavistuksen niistä kärsimyksistä, jotka voivat täyttää koulupojan pienen sydämen.
Älköön pidettäkö näitä kärsimyksiä vähäpätöisinä! Huomattakoon, miten heikolla hartioilla ne lepäävät!
– – –
“Pojat – Metsänkävijät – metsävaaralle!
Ulos terveeseen, väkevään elämään. Järvet, lammet, kedot ja kukkulat odottavat meitä! Nouskoon sinivalkea lippumme korkeimman petäjän latvaan ja kajahdelkoon raikkaista poikain äänistä jylhä korpi!”
Näin kuului kutsu. — Ja sitä seurattiin. – Ja niin saivat “Metsänkävijät” alkunsa.
